Kun neliöt loppuu kesken

Kun muutimme nykyiseen asuntoon tuntui se todella isolta. Vanha kotimme oli kolmio 75m2, mutta halusimme suuremman. Aluetta emme halunneet lapsen takia muuttaa, että tuttu kasvuympäristö ja päiväkoti pysyisivät samana. Olimme matkalla uimahalliin, kun karjaisin että pysähdy. Ihan meidän vanhan asunnon viereen oli ilmestynyt iso plakaati, missä luki että rakennamme tähän paritaloja. Otin heti numeron ylös ja soitin. Varasimme viisikon, jonka valmistumiseen meni kuitenkin vielä vuosi aikaa.

Talon valmistumista oli hauska seurata, koska se oli mun lenkkimatkan vieressä. Kun muutto tuli musta tuntui siltä, että tilaa on vaikka muille jakaa, koska neliömäärä oli 107m2 ja huoneita oli 2 enemmän. Tässä vuosien varrella perheemme on kasvanut ja sen myötä koti on muuttunut välillä jopa hieman ahtaaksi. Vaikka neliöt meille varmasti riittäisi, niin ongelmaksi muodostuu 2 kerrosta. Tavallaan meidän vanha asunto oli suurempi niissä neliöissä, missä vietämme aikaa. Suurimman osan ajasta vietämme olohuoneessa, mikä on aivan tuhottoman pieni. Alakerrassa on kodinhoitohuone, vessa, komero rappusten alla, leikkihuone ja keittiö/olohuone mikä on avointa tilaa. Vaikka leikkihuoneeseen saa kaikki lelut niin on asioita mitä kipeästi kaipaan. Suuri eteinen olisi tähän elämäntilanteeseen täydellinen, mutta sitä ei meillä ole. Samoin iso tilava vaatehuone. Olohuoneessa saisi olla lisää tilaa myös omaan makuun.

Valokuvaus Noora Näppilä
Valokuvaus Noora Näppilä

Vaihtoehtojahan tavallaan on asumismuotoon mutta omien periaatteiden vuoksi ne on aika rajalliset. Lähelläni on omakotitaloja paljonkin, mutta hinnat on niin poskettomia. Tässä vaiheessa elämiseen pitää jäädä rahaa eikä pistää kaikkea asumiseen. Kerrostalo ei itseäni houkuta laisinkaan. Haluan myös että lapsilla säilyy kaverit ja koulut ja päiväkodit. Itse asuin lapsuuden samassa talossa ja se olisi ollut aivan katastrofi jos vanhemmat olisi edes puhuneet muutosta. Vanhimmalla lapsella on säilynyt kaverit päiväkodista asti, mitä pidän itse tärkeänä asiana.

Ollaan puhuttu omien vanhempieni kanssa, jos mahdollisesti muutettaisiin mun omaan kotitaloon. Rakastan sitä taloa yli kaiken ja saisimme pysyä lähes samalla asuinalueella. Katsotaan mihinkä elämä kuljettaa. Siinä vaiheessa kun kaikilla lapsilla pyörii kaverit meillä niin kotimme on auttamattomasti liian pieni. Nykymuotihan kaikissa taloissa on tehdä aika pieniä huoneita ja se ei ole suunta mistä itse pidän. Olemme nykyisen asuntomme pintaremontoinut jo lähes kokonaan ja viimeinen silaus tapahtuu joulukuussa kodin rappusissa. Tykkään pitää kotia ns. ajantasalla.

Valokuvaus Noora Näppilä

Kai se niin menee että kaikki tila tuntuu jossainvaiheessa ahtaalta. Koitan pitää tavaramäärän kokoajan mahdollisimman pienenä ja annan kierrätykseen jatkuvasti tavaraa. Tykkään avarasta tilasta. Vaikka meillä sitä nytkin tavallaan on niin lasten tavarat peittää sopivasti kaiken. Onko muilla lapsiperheillä samoja ongelmia?

Laskin juuri että meillä roikkuu eteisessä lähes 10 haalari. Siihen lisäksi toppatakit, ulkohousut, pipot/hanskat ja varmaan lähes sata paria kenkiä. Vaikka olenkin uskollisesti konmarittanut niin lasten tavaroita ei vaan yksinkertaisesti voi hävittää. On oltava tarvittavat ulkovaatteet erilaisiin sääolosuhteiden takia. No ainahan sitä voi haaveilla vaikka mistä ja ehkä ne haaveet joskus toteutuu.

takki Moschino, korvikset HM, lasit Wish

Kuvat Noora Näppilä 

Lue edellinen postaus: Voiko viini vanhentua?

-Umppu

 

Parempi esitellä treenattua kroppaa, kun tuhoutunutta

    Meidän oma kehomme määrittelee hyvin paljon sitä mitä me olemme. Olemmeko lihavia tai laihoja. Meidän kehomme luokittelee mihin me kuulumme. Onko sen pakko olla niin? Kehon positiivisuus on erittäin tärkeä asia. Voimme tietyllä tapaa vaikuttaa omaan kehoomme liikunnan ja ravinnon kautta, mutta meidän pitäisi myös oppia rakastamaan kehoamme kaikissa sen eri elämänvaiheissa. Mun on pakko rehellisesti myöntää että en ole koskaan rakastanut kehoani, kun olen ollut raskaana. Olo on ollut tukala ja ahdistava ja raskauden tuomat kivut tekivät liikunnasta täysin mahdotonta. En siis harrastanut liikuntaa kolmeen vuoteen. Myös se että olen urheillut koko elämäni ja vartaloni oli muokkautunut sen myötä tietynlaiseksi katosi kun pieru Saharaan. Jouduin tekemään todella paljon töitä hyväksyäkseni ne raskauksien tuomat muutokset kehooni. Lihas muuttui läskiksi ja selluliitiksi. Kuitenkin siinä vaiheessa samalla oma ajatusmaailma omasta kehosta muuttui. Varmasti myös ikä ja vakaa parisuhde tuo omat etunsa.  Mun ei tarvitse häpeillä itseäni missään. Nyt kun olen 34-vuotias niin mua ei juurikaan kiinnosta mitä joku muu on mieltä ulkonäöstäni. Minulle tokaisi tuossa muutama viikko sitten eräs personaltrainer nasevasti, että parempi esitellä tälläsitä treenattua kroppaa kun  tollaista tuhoutunutta. Todella hämmennyin hänen kommentistaan ja mietin että mitähän hittoa just tapahtui. Ja painotan, että nimenomaan hämmennyin. En itse koe, että kehoni oli millään tapaa tuhoutunut. Raskaudet ja elämä on jätäneet jälkiä, mutta mitä sitten. En voi myöskään ymmärtää että ihmiseltä, joka on kyseisellä alalla voi edes sanoa noin. Myös personaltrainerin ammatissa on ainakin mielestäni tärkein ymmärtää se että ihmiset treenavat muunkin kun ulkonäön vuoksi…. Mitä jos minä pidän omasta vartalostani, vaikka se olisi jonkun mielestä tuhoutunut? Mua ei tällä hetkellä haittaa yhtään, mun pienet sellarit ja makkarat. Lapsetkin sanovat, että äiti on ihanan pehmee <3. Musta on aivan mahtavaa, kun olen löytänyt taas liikkunnan ja voin nauttia sen tuomasta energiasta. En liiku ulkonäköni vuoksi, vaikka siitä ei mitään haittaa ole jos tulokset näkyvät joskus ulkoisestikkin. Liikun sen vuoksi että  teen esimerkiksi seisomatyötä, että voin tehdä sitä seuraavat 30 vuotta lisää. Haluan että ryhtini on hyvä vielä mummonakin ja ylipäänsä pitää huolta omasta kehostani. Kun öitä ei nukuta edelleenkään niin mun on aivan turha haaveilla mistään painonpudotuksesta. Laitoin alle kuvat lähtötilanteesta ja siitä kun mulla on ensimäinen Fustra kausi takana. Ulkoisesti ei suuria eroja ole nähtävissä, mutta ainakin itse näen ryhdikkäämmän ja freesimmän ihmisen jälkeen kuvissa.  Tämä muutos on tapahtunut muutamassa kuukaudessa. Fustraa jatkan edelleen. Mulla on kohta vuosi viimeisestä synnytyksestä ja sitä sanotaan, että 2 vuotta kestää raskaudesta palautumiseen kaikkineen.     Mää edelleen jatkan kamppailua nykymaailman kuvanmuokkausta vastaan. Varmasti ihan jokaisella naisella on selluliittia tai on sitä ollut. Miksi meidän tarvisi häpeillä omaa kehoamme? Meillä on ihan jokaisella oikeus olla sielä uimarannalla siinä missä muutkin. Naiset kärsivät nykyään aivan uskomattomista ulkonäköpaineista ja toivoisin että mentäisiin jo hieman pehmeänpään suuntaan. Tavallisen ihmisen on aivan turha vertailla itseään toiseen. Koskaan et tiedä mitä sen yhden somekuvan eteen on tehty. Lähde mukaan somessa #MuhkuraManifesti ja julkaise oma kuva, mitä et koskaan meinannut julkaista koska #selluliitti

Lue edellinen postaus: Onko vanhemmat liian varovaisia lapsien kanssa

-Umppu