Parempi esitellä treenattua kroppaa, kun tuhoutunutta

    Meidän oma kehomme määrittelee hyvin paljon sitä mitä me olemme. Olemmeko lihavia tai laihoja. Meidän kehomme luokittelee mihin me kuulumme. Onko sen pakko olla niin? Kehon positiivisuus on erittäin tärkeä asia. Voimme tietyllä tapaa vaikuttaa omaan kehoomme liikunnan ja ravinnon kautta, mutta meidän pitäisi myös oppia rakastamaan kehoamme kaikissa sen eri elämänvaiheissa. Mun on pakko rehellisesti myöntää että en ole koskaan rakastanut kehoani, kun olen ollut raskaana. Olo on ollut tukala ja ahdistava ja raskauden tuomat kivut tekivät liikunnasta täysin mahdotonta. En siis harrastanut liikuntaa kolmeen vuoteen. Myös se että olen urheillut koko elämäni ja vartaloni oli muokkautunut sen myötä tietynlaiseksi katosi kun pieru Saharaan. Jouduin tekemään todella paljon töitä hyväksyäkseni ne raskauksien tuomat muutokset kehooni. Lihas muuttui läskiksi ja selluliitiksi. Kuitenkin siinä vaiheessa samalla oma ajatusmaailma omasta kehosta muuttui. Varmasti myös ikä ja vakaa parisuhde tuo omat etunsa.  Mun ei tarvitse häpeillä itseäni missään. Nyt kun olen 34-vuotias niin mua ei juurikaan kiinnosta mitä joku muu on mieltä ulkonäöstäni. Minulle tokaisi tuossa muutama viikko sitten eräs personaltrainer nasevasti, että parempi esitellä tälläsitä treenattua kroppaa kun  tollaista tuhoutunutta. Todella hämmennyin hänen kommentistaan ja mietin että mitähän hittoa just tapahtui. Ja painotan, että nimenomaan hämmennyin. En itse koe, että kehoni oli millään tapaa tuhoutunut. Raskaudet ja elämä on jätäneet jälkiä, mutta mitä sitten. En voi myöskään ymmärtää että ihmiseltä, joka on kyseisellä alalla voi edes sanoa noin. Myös personaltrainerin ammatissa on ainakin mielestäni tärkein ymmärtää se että ihmiset treenavat muunkin kun ulkonäön vuoksi…. Mitä jos minä pidän omasta vartalostani, vaikka se olisi jonkun mielestä tuhoutunut? Mua ei tällä hetkellä haittaa yhtään, mun pienet sellarit ja makkarat. Lapsetkin sanovat, että äiti on ihanan pehmee <3. Musta on aivan mahtavaa, kun olen löytänyt taas liikkunnan ja voin nauttia sen tuomasta energiasta. En liiku ulkonäköni vuoksi, vaikka siitä ei mitään haittaa ole jos tulokset näkyvät joskus ulkoisestikkin. Liikun sen vuoksi että  teen esimerkiksi seisomatyötä, että voin tehdä sitä seuraavat 30 vuotta lisää. Haluan että ryhtini on hyvä vielä mummonakin ja ylipäänsä pitää huolta omasta kehostani. Kun öitä ei nukuta edelleenkään niin mun on aivan turha haaveilla mistään painonpudotuksesta. Laitoin alle kuvat lähtötilanteesta ja siitä kun mulla on ensimäinen Fustra kausi takana. Ulkoisesti ei suuria eroja ole nähtävissä, mutta ainakin itse näen ryhdikkäämmän ja freesimmän ihmisen jälkeen kuvissa.  Tämä muutos on tapahtunut muutamassa kuukaudessa. Fustraa jatkan edelleen. Mulla on kohta vuosi viimeisestä synnytyksestä ja sitä sanotaan, että 2 vuotta kestää raskaudesta palautumiseen kaikkineen.     Mää edelleen jatkan kamppailua nykymaailman kuvanmuokkausta vastaan. Varmasti ihan jokaisella naisella on selluliittia tai on sitä ollut. Miksi meidän tarvisi häpeillä omaa kehoamme? Meillä on ihan jokaisella oikeus olla sielä uimarannalla siinä missä muutkin. Naiset kärsivät nykyään aivan uskomattomista ulkonäköpaineista ja toivoisin että mentäisiin jo hieman pehmeänpään suuntaan. Tavallisen ihmisen on aivan turha vertailla itseään toiseen. Koskaan et tiedä mitä sen yhden somekuvan eteen on tehty. Lähde mukaan somessa #MuhkuraManifesti ja julkaise oma kuva, mitä et koskaan meinannut julkaista koska #selluliitti

Lue edellinen postaus: Onko vanhemmat liian varovaisia lapsien kanssa

-Umppu