Joskus vanhempi on pahempi valmennettava, kuin lapsi

Anna valmentajan tehdä työ rauhassa. On ehkä paras neuvo, mitä voin itse antaa entisenä valmentajana.  Lasten harrastaminen on muuttunut aika paljon sanotaanko muutamassa 10:ssä vuodessa. Olen itse kilpaurheilut koko lapsuuteni ja sen jälkeen valmentanut useita vuosia voimistelijoita. Olen valmentanut yksilöurheilijoita, pienempiä ryhmiä, sekä suurempia ja minulla on tästä hyvin henkilökohtaista kokemusta. Usein siinä valmentamisessa haastavinta on ne vanhemmat, eikä suinkaan ne lapset.

Jos mietit yhdessä lapsesi kanssa, mikä olisi hänelle kiva harrastus, niin anna lapsen päättää itse äläkä tee päätöstä hänen puolesta. Mä oon aina ollut sitä mieltä, että jos poika haluaa voimistella tai tanssia balettia ja esimerkiksi tyttö pelata jääkiekkoa niin antaa palaa.  Ei sukupuoli eikä ikä ole mikään määrite, mitä kenenkäkin kuuluisi harrastaa. Musta on jotenkin enemmän kun hienoa, että mun oma poikani voimistelee, sen normi jääkiekon sijaan. Ei siinä, että kiekossa mitään pahaa olisi.

Harrastuksille on useasti jokin tietty päivä ja kellonaika milloinka on  treenit. Jos lapsesi on mukana esimerkiksi joukkueessa on erittäin tärkeää, että hän on aina paikalla, kun vain mahdollista. Tietysti lajissa kun lajissa harjoituksia on ajateltu pitää sen verran, että se on lapselle kehittävää ja siksi olisi syytä olla aina paikalla. On olemassa kilparyhmiä ja sitten harrasteryhmiä. Näistäkin kannattaa ottaa selvää.  Mä olen valmentanut oikeastaan vaan tyttöjä elämässäni. Osa tytöistä on todella sisukkaita ja eivät sano vaikka mikä vaivaisi. Joukosta löytyy myös niitä kenellä on kaksi viikkoa sitten laitettu rokotus oikeaan reiteen ja vieläkin joutuu vähän ”linkuttamaan”. Aika usein valmentaja toivoo, että jos on kipeä, sairas, tai on jokin vamma, niin silloin jäädään kotiin, eikä tulla sinne harjoituksiin pyörimään puoliteholla. Toki monessa lajissa voi seuraamallakin oppia, mutta se että ollaan mukana vaikka yhdellä jalalla ei ole kenellekään hyväksi.On paljon lapsia jotka eivät välttämättä halua harrastaa ja ovat siellä vanhempiensa puolesta pakotettuina. Nämä lapset usein tunnistaa siitä, kun maha tulee lähestulkoon joka reeneissä kipeäksi tai on jotain muuta vaivaa. Varmasti kaikilla lapsilla on joskus päiviä, kun ei huvittais lähtee reeneihin, mutta jos se on joka kertaista niin kannattaa miettiä onko se laji tai harrastus ylipäänsä lapselle sopiva.

Yhtä paljon on lapsia, kun vanhempiakin ja kaikki ovat erilaisia. Haluan nyt ehkä hieman kärjistää esimerkkinä. Ehkä ne ärsyttävimmät vanhemmat ovat sellaisia, jotka tunkevat nokkaansa jokaiseen asiaan. He puuttuvat valmentamiseen, ryhmä kokoon, muiden tekemiseen, muiden lasten tekemiseen, muihin vanhempiin ja omasta mielestään osaisivat varmaan valmentaa paremmin kuin kyseinen lajivalmentaja. He haalivat ties mitä rooleja, mitä joukkueessa on tarjolla ja samalla haukkuvat kaikki muut vanhemmat, jotka eivät heidän mielestä osallistut tarpeeksi tai tee asioita oikein. Moni vanhempikin inhoo näitä ”päälle päsmäri” tyyppejä ja välttelee heidän seuraansa. Mää rehellisesti esimerkiksi itse kysyn vain silloin kun on asiaa, enkä puutu mihinkään.  Moni vanhempi myös ajattelee, että se oma lapsi on jotenkin etuoikeutettu. Se oma lapsi on tietenkin muita parempi ja lahjakkaampi. Valmentajan tehtävä ei kuitenkaan ole laittaa lapsia paremmuusjärjestykseen. Se pitää myös muistaa, että lapset kehittyvät motorisesti aivan eri tahdissa. Se kuka saattaa olla pienenä ryhmä lahjakkain ja taitavin…. voi sama lapsi olla vuoden kahden päästä tippunut jo kelkasta.

Parasta on antaa valmentajille työrauha. Samalla valmentajalla esimerkiksi junioritoiminnassa saattaa olla kymmeniä ja joillan jopa satoja lapsia vastuullaan. Jos jokainen äiti tai isä laittaa kerran päivässä viestiä, niin voitte kuvitella kuinka paljon niitä viestejä tulee. Tästä syystä on usein olemassa ne jojot, eli joukkueenjohtajat jotka informoivat ryhmien muita vanhempia ja jakavat tietoa. Osa oikein haluaa tähän tehtävään ja esimerkiksi itse haluan välttää kyseistä titteliä mahdollisimman pitkään. Vaikka olet jojo, niin se ei silti tarkoita että sinä tai lapsesi olisivat jotenkin paremmassa asemassa muihin verrattuna.

Urheilussa tulee välillä pettymyksiä ja se on ihan normaalia. Ne kannattaa käydä lapsen kanssa läpi. Mää oon ite aina sanonut, että urheilijana mua kasvatti eniten juurikin ne pettymykset. Lapselle on ihan ok sanoa joskus, että toinen oli tällä kertaa sinua parempi. Toki valmentajia on erilaisia ja varmasti niin monta tyyliä, kun valmentajaa. Vaikka sinulla ja perheelläsi olisi kuinka paljon rahaa, niin se ei tee lapsestasi yhtään sen parempaa. Ehkä tyhmintä on lähteä lahjomaan valmentajaa, sillä sillä ei pitkälle pötkitä. On sun lapsella sitten uusimmat varusteet tai mitä tahansa, niin se ei vaikuta kenenkään lahjakkuuteen. Välillä tuntuu, että sellainen vanhempien varallisuuden esittely kumpuaa myös harrastuksissa, mikä on ehkä vähän sääli.

Pää pointtina kuitenkin, että valmentajalle ne kaikki lapset sieltä treeneissä (pitäisi olla) on saman arvoisia. Valmentaja haluaa lasten ja nuorten kehittyvän. Hyvä valmentaja tekee tämän nykypäivänä positiivisen kautta. Onhan se toki todettu, että muutama alistaja ja huutajakin on saanut tuloksia aikaan, mutta suhde valmennettavan ja valmentajan välillä on tuskin silloin kovinkaan avoin ja luottamuksellinen. Harrastaminen on mahtavaa ja sitä kautta voi löytää vaikka elinikäisiä ystäviä. Harvoin mikään harrastus on huonoksi ja voihan sitä harrastaa vaikka shakin peluuta.

Kuvat Noora Näppilä

-Umppu

primebody

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 25
Tykkää jutusta