Kuinka pinnallisesti ajattelin

Kuinka pinnallisesti silloin aikoinaan ajattelinkaan. Mennään ajassa 10 vuotta taaksepäin oli 27.9.2008. Mulla oli koko yön supistellut vatsaa ja aamulla supistukset tihenivät ja yltyivät niin voimakkaiksi, että lähdimme Juuson kanssa kohti TAYS:in synnytyssairaalaa. Kivut olivat valtavat, enkä enää pystynyt olemaan niiden kanssa ja halusin jotain lääkettä. Mulle annettiin kipupiikki, mistä aloin jotenki rentoutumaan todella paljon ja pystyin sillä jatkamaan kärvistelyä supisteluiden kanssa. En tiedä tehdäänkö sitä nykyään mutta silloin annettiin peräruiske persuksiin, ettei synnytyksessä tule rehellinen paska siihen lavetille. Sellanen törkkästiin hanuriin ja itsekseni mietin vessaan kontatessa, että mitä jos…

Mut vietiin synnytyssaliin, missä mulle annettin epiduraalipuudutus. Se vaikutti hyvin vähän aikaa ja sen aikaa kun se vaikutti niin olin jotenkin todella helpottunut, sillä ne kivut oli jotain aivan käsittämätöntä. Pian taas supistukset jatkuivat ja kipu oli sietämätöntä. Kysyin lääkäriltä saanko lisää puudutusta, mutta hän sanoi että sitä ei voi antaa liian tiuhaan tahtiin. Jotenkin ensisynnyttäjjänä toivoisi sellaista ymmärtävää, empatiakykyistä ja neuvoa antavaa kätilöö. Se ei osunut minun kohdalleni.

Mä muistan että olin synnyssä sali synnytyssalissa kuin riivattu ja Juuso koitti mua koko ajan hyssytellä, mutta ei siinä hyssyttely paljon auttanut. Huusin kovaan ääneen kipuja ja siinä vaiheessa kun kätilö sanoi minulle: että voisit keskittää voimasi johonkin muuhun kuin huutamisen niin räjähdin. Huusin kätilölle kurkku suorana että : että älä sää saatanan ämmä vittuile mulle. Siinä olikin kiva olla alapää levällään ja miettiä että kohta synnytän esikoiseni ja että tämäkö oli se jumalallinen voimaannuttaavaa kokemus, mistä äidit aina puhuu synnytyksen yhteydessä. Se ihana hetki?

En muista, että montako tuntia synnytys kesti mutta ainakin vuorokauden. Se oli jotain aivan kamalaa ja siinä tilanteessa sanoin monesti ääneen, että tämä on sitten ensimmäinen ja viimeinen kerta kun minä synnytän.Olin valvonut kivuissa jo yli vuorokauden. Lapsi ei meinannut tulla millään ulos. Sain ilokaasua, josta oksensin lattialle. Pelkäsin että kuolen siihen paikkaan. Olin aivan poikki ja ajattelin, että vaikka kaikkeen pystynkin, niin tähän en.  En jaksanut enää. Huoneessa oli 5 lääkäriä ja tuntui ettei kukaan auttanut mua. Loppujen lopuksi mulle kokeiltiin imukuppisynnytystä. Huudettiin vaan, että koita nyt ponnistaa ja olin siinä vaiheessa niin voimaton ja väsynyt, että tuntuu ettei sitä koko touhusta  tuu yhtään mitään. Huusin vaan että repikää se lapsi sieltä pois, koska mä en enää jaksa. En ollut koskaan nähnyt vastasyntynyttä vauvaa ja kun sen näin niin ensimmäinen kysymykseeni oli, että miksi mun lapseni on sininen. Se oli järkytys. Syy oli happivajaus. Ei kestänyt kauaa kun lapsen väri palautu normaaliksi ja sai lapsen syliini. Mut vietiin sängyllä osastolle, koska en pystynyt kävelemään. En pystynyt tekemään oikeastaan mitään. olin täynnä tikkejä, väsynyt, oksetti ja itketti. Kuvassa näkyy kuinka kaikkeni antanut olin. Se kun sain pitää omaa lastani sylissä oli hetki kun tajusin mitä on tapahtunut. Minusta on tullut äiti, mikä oli ollu jo pitkään haaveeni,  mitä en ollut ehkä koskaan sanonut ääneen. Kun olin vauvan kanssa osastolla ja Juuso oli lähtenyt kotiin, niin hoitajat tulivat hakeen vauvani minulta pois.  Synnytyksessä lapsi oli ilmaissut lapsivettä ja tulehdusarvot olivat koholla ja hänet vietiin vastasyntyneiden teho-osastolle. Jotenkin se koko negatiivinen kokemus synnytyksestä ja vielä se fiilis, kun lapsi viedään sulta oli jotain ihan kamalaa.

Muistan kun soitin alkuyöstä Juusolle ja itkin puhelimeen, kuinka paska olo ja paska fiilis mulla on ja mua vaan itkettää. Mä jopa porasin sitä, että sairaalassa ei näkynyt big brother, koska siellä ei näkynyt se kanava, miltä kanavalta se tuli. Elämä tuntuu ihan paskalta. Just niin paskalta, mitä se sillä hetkellä oli. Siinä olin onnekas, että osa äideistä oli käytävällä, koska sairaala oli tupaten täynnä ja sain itse olla osastolla. Musta tuntuu että kukaan ei tietyissä asioissa opastanut mua äitiyteen lainkaan. Mulle ei puhuttu imetyksestä mitään ja olin jotenkin täysin oman onneni nojaassa. Yöllä joku hoitaja tuli nipisteen mun nännejä ja sano, että näin pitää tehdä.. Toki silloin ei ollut sosiaalista mediaa, eikä sellaista painetta mikä nykypäivänä tuoreilla äidillä on. Kukaan ei kysynyt imetätkö lastasi,  teetkö sitä vai teetkö tätä. Kaikki oli mun ihan omissa käsissä. Tietoa ei myöskään silloin ollut saatavilla samassa mittasuhteessa, kun nyt. 

Mää muistan kun ennen synnytystä sanoin työkaverilleni Nellille, että sitten kun olen synnyttänyt niin tuu sairaalaan ja laita mun tukka nätiks ja kiva meikki, koska haluan vauvan kanssa sellaisia kauniita kuvia, missä näytän upealta. Voin sanoa, että mua ei siinä vaiheessa tukka kiinnostanut ja kielsin kaikki vieraat sairaalasta, paitsi lähisukulaiset.  Juusolle sanoin että tuo mulle kynsisakset, että saan leikattua mun valtavan pitkät rakennekynnet pois, koska mua hävetti pidellä niillä vauvaa. Kuinka pinnallisesti ajattelinkin ennen synnytystä. Kuinka tyhmältä mun jutut kuulostikaan.

Mää pääsin kotiin kahden yön jälkeen, kun valehtelin hoitajille että oon kunnossa. Halusin kotiin. Vauva joutu jäämään osastolle, koska oli antibiotissa. Kävin osastolla imettämissä vauvaa kolmen tunnin välein ja äitini kuljetti mua. Jouduin sairaalassa liikkumaan pyörätuolilla, koska en voinut kävellä. Mulla kesti viikko, että pystyin seisomaan omin jaloin. Mää sain vauvan pian kotihoitoon, mikä oli ihanaa. Toisaalta olisin toivonut että olisin voinut lukea netistä tietoa, sillä synnytyksen jälkeen kaikki vasta alkoi…. rinta tulehdus, nännit vereslihalla, tikkihaavat tulehtui ja varmaan kaikki mahdolliset paikat mitä ihmisellä voi tulehtua. Kotona vain itkin kipua ja samalla olin pakahtua rakkaudesta vauvaa kohtaan. Alku oli aikamoista opettelemista, vaikka ne tietyt asiat tuli luonnostaan.  Synnyts ja sen kokeminen oli hirveä. Nyt 10 vuotta jälkeenpäin mua naurattaa. Olen synnyttänyt 3 kertaa. Olen kasvanut ihmisenä ja äitinä todella suuren matkan. Se mitä ajattelin silloin ei kohtaa missään suhteessa tämän päivän tilanteeseen. Äitiys on opettanut mua eniten omassa elämässäni. Esikoiseni on tänään 10-vuotias. Niin paljon on mahtunut näihin vuosiin. Onnea rakas <3 Kaikke se kipu ja tuska oli tän kaiken arvoista.

Lue edellisiä postauksia:

Päivä ilman puhelinta

Voisinko olla edes yhden päivän isä?

Vastustan isoja laitoksia.

7h+k makuuhuone kun hotelli. Uusi postaussarja

Kyllähän määkin ehtisin taksilla nopeemmin

Kun imettävä äiti juo alkoholia

-Umppu

primebody

4 vastausta artikkeliin “Kuinka pinnallisesti ajattelin”

  1. Kuulostaapa kyllä todella ikävältä tuo sun synnytyskokemus :/ Kätilön pitäis aina olla synnyttäjän tuki ja turva eikä arvostella synnyttäjää tai missään nimessä vähätellä hänen kokemustaan kivusta ja pelosta.
    Oot kuitenki ilmeisen hienosti osannut käsitellä tuon inhottavan kokemuksen kun oot synnyttänyt vielä senkin jälkeen etkä oo vaatinut esim. sektiota.
    Onneksi palkkana oli oma rakas lapsi! Tuolla perustelulla ei kuitenkaan voi ajatella niin että ihan sama millanen synnytys, kunhan äiti ja lapsi on terveitä, vaan synnytyksessä ja sen jälkeen pitäis hoitohenkilökunnan tehdä kaikkensa että äidille ja koko perheelle jäis tapahtumasta hyvä fiilis. Kaikkeen ei tietenkään aina pysty vaikuttamaan, mut sitte sitä synnytystä ois jälkikäteen tärkeää käydä synnyttäjän kaa läpi ettei ne ikävät tunteet ota valtaa. Ja sinne synnärillehän voi soittaa vuosienki päästä jos haluaa käydä läpi omaa synnytystä, koska aina ne asiat ei ala heti ahdistamaan vaan ne tulee pintaan myöhemmin.

    Enikeis, paljon onnea Vilille! 🙂

  2. Kiitos tästä valtavan rehellisestä postauksesta. Kiitos kun et glorifioinut synnytystä vain kerroit koko tunneskaalan mitä kävit läpi. Tämän takia palaan sinun blogiisi aina ja uudestaan. Olet aivan huippu! Hyvä Umppu!

  3. <3 tuo on niin tuttua.
    Kirjotin tähän jo omaa stooria tiivistettynä mut päätin poistaa 😉 ihanaa että elämä kasvattaa ja että osaa ottaa sen antamia oppeja vastaan.
    Onnea poitsulle ja vanhemmille!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 75
Tykkää jutusta