Onko vanhemmat liian varovaisia lapsien kanssa?

Pettymys on asia, mitä moni vanhempi koittaa välttää lapsensa kohdalla viimeisen asti. Pelätään että lapselle tulee paha mieli. Onko se kuitenkaan aina se oikea tapa kasvattaa lasta? Onko nykypäivänä voimaan tulleet säädökset juurikin sitä, että varotaan kokoajan ettei kukaan vaan vahingossakaan loukkaannu tai joudu kokemaan pettymystä. Jos ajatellaan vaikka urheilua, minkä itse koen vielä ala-aste ikäisellä liikunnan iloisena harrastuksena… Toiset on parempia kuin toiset ja sille ei vaan yksinkertaisesti voi mitään. Itse aloitin voimistelun 6-vuotiaana. Olen siitä asti kilpaillut varmasti lähes sadoissa kilpailuissa. Vaikka se tuntuu tavallaan karulta, että pienet lapset laitetaan paremmuus järhestykseen niin uskon silti vahvasti että olen jo lapsesta asti joutunut käsittelemään pettymyksiä on tehnyt musta yrittäjän ja tietyllä tapaa vahvan ihmisen.

En kuitenkaan pidä siitä, että pienet lapset vaikka nyt tässä urheilussa asetellaan esimerkiksi hyviin ja huonoihin. Lapset kehittyvät eri tavalla ja voin ihan monen vuoden kokemuksella lapsien voimisteluvalmentajana sanoa, että moni niistä lapsena ”huonoista” voi ollakkin niitä huippu-urheilijoita vanhempana. Siinä saatetaan tyssätä monen itsetuntoa rankalla kädellä. Oon ehkä itse tässä asiassa aika säälimätön ja sanonkin aina omalle lapselleni, että urheilijana usein kasvaa eniten juurikin niillä pettymyksillä. Joskus ei tule maalia tai suoritus epäonnistuu ja silloin se kenellä on mennyt paremmin ansaitsee palkinnon. Pettymys on ihan normaali tunnetila ja jos sen huomio jo lapsena, tulee aikuisena elämä varmasti osittain helpommaksi. Monene menestyneen tarinan takana usein onkin niitä suuria pettymyksiä.

Toki kaikki eivät ole luonteeltaan samanlaisia ja toiset reagoivat asioihin voimakkaammin kuin toiset. Lasten urheilussa kuitenkin pitää säilytää se urheilun into. Harrastus ja kilpa-urheilu on sitten asiat ihan erikseen.

On tilanteita, missä esimerkiksi sisarukset riitelee jatkuvasti. On kyse sitten leluista tai pillimehusta. Voisin itsekkin kuvitella siinä tilanteessa että välttäkseni hirveän shown hankin kaikille samanlaiset. En tässä asiassa nää mitään pahaa, koska välillä teen itsekkin ratkaisuja millä vältän kohtauksen. Kuitenkaan liian varovainen ei saa olla. Silloin kun olin itse lapsi elettiin lama-aikaa ja kaikki mitä saatiin oli käytettyä. Uudet vaatteet ostettiin joulu ja kevät juhliin, mutta se olikin sitten siinä. Mun voimisteluharrastus oli kallista ja silloin kaikki siihen liittyvä usein hankittiin uutena. Puvut teetettiin mittatilaustyönä ja välineet tilattiin Saksasta. Mun oli vaikea ymmärtää että pikkusiskoni sai vaikka uuden takin ja mää en saanut. Ottihan se silloin päähän, mutta äiti perusteli sen aina sillä, että sisko ei voimistele.

Vaikka sain todella paljon urheilussa, jouduin kokemaan myös niitä pettymyksiä. Joskus tuli soitto maajoukkueeseen ja toisella kertaa se oli mun treenikaveri. Vaikka itse äitinä tekisin mitä vaan lasteni vuoksi niin silti koitan kasvattaa heitä käsittelemään myös erilaisia tunnetiloja. Välillä tuntuu todella pahalta pysyä siinä omassa päätöksessä, mutta jos joka kerta antaa periksi ei se lapsi koskaan opi.

Joudun äitinä monessakin asiassa menemään sen oman mukavuusalueen ulkopuolelle, mutta niin se vaan on. Jos toista satutetaan pyydetään anteeksi jne. En väitä koskaan että ei mun lapset. En pidä vanhemmista jotka aina syyttelee muiden lapsia, koska joskus se vika saattaa olla ihan siinä omassa. Asioita ei saa lakaista maton alle vaan ne on selvitettävä.

Äitinä olo on muutenkin haastavaa, koska sitä kokoajan miettii että pärjääköhän ne omat lapset elämässä. On myös muistettava että ne omat lapset ei ole sen kummemmin oikeutettu erityiskohteluun kun kenenkään muunkaan lapset.

Mitä ajatuksia sinulle heräsi?

Lue edellinen postaus: Kun tehdään itsestä numero

-Umppu

primebody

5 vastausta artikkeliin “Onko vanhemmat liian varovaisia lapsien kanssa?”

  1. Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että liika tien siloittelu ei ole hyväksi. Mutta sitä en ymmärrä, miksi jotkut vanhemmat tuottaa melkeimpä tahallaan pieniä tai isoja pettymyksiä lapsilleen kasvatusmielessä. Pettymyksiä tulee jo vauvasta lähtien, ei niitä tarvitse vanhempien tieten tahtoen aiheuttaa.

    Tekstisi jäi hieman kysymysmerkiksi minulle. Monessa kohdassa puhuit esiin nostamistasi pointeista ympäripyöreästi eikä niistä saanut oikein otetta. Olisin kaivannut ehkä enemmän avaamista ja esimerkkejä. Kuten teit siinä kohtaa, kun kirjoitit urheilusta lapsen elämässä 🙂

    • Joo ei sitä tahallaan kannata pettymyksiä tuottaa. Ehkä lähinnä tarkoitin juurikin sitä, että lapsi saa tavallaan ne ohjat omiin käsiin. Esimerkiksi ollaan kaupassa ja lapsi vaatii lelua ja se ostetaan ettei tule paha mieli tai vastaavaa. Näitä näkee ihan liian paljon että lapset määrää tahdin perheissä

  2. Ite olen uhmaikäisen lapsen äiti, ja meillä isi on paljon työnsä vuoksi poissa, joten suurimmaksi osaksi se olen minä, joka ne rajat lapselle asettaa. Joskus mietin että olenko liian ankara äiti, kun laitan leluja jäähylle yms. ja aina olen se äiti, joka päiväkodista lähtiessä tappelee lapsensa kanssa, että saataisiin ne vaatteet päälle edes kohtuulisessa ajassa.. Nykyään itsepäiseen uhmaikäiseen ei auta vaikka laittais leluja jäähylle, joten olen ottanut kovat käyttöön: jäähylle lähtee se lemppari unilelu, joka on mukana aina ja joka paikassa. Joskus on menty jopa nukkumaan ilman sitä. Silloin kyllä itellä on päässyt itku kun olen ottanut sen pois, mutta jotain on pakko keksiä kun mikään ei tunnu auttavan. Mutta olen koittanut miettiä myös niin, että ehkä näin siitä lapsesta ei tule myöhemmin sellaista lellittyä pentua, jonka pitää saada kaikki. Paska mutsi olo on usein, mutta toivon että edes jotain tulee tehtyä oikein… 😀

    • Ymmärrän, että uhmikäisen kanssa voi joskus olla raskasta. Pieni lapsi ymmärtää huonosti syy-seuraussuhteita ja rangaistuksia, ja omien tunteiden säätely on vaikeaa. Unilelun vieminen kuulostaa kuitenkin julmalta. Unilelu on usein lapselle tärkeä turvatekijä, varsinkin siinä nukkunaan mennessä.

  3. Ihan asiaa puhuit, liian moni yrittää ettei pettymyksiä tulisi, mutta omasta mielestä se on vaan erittäin huono asia. Miten sitten kun kasvaa ja ei osaa käsitellä sitä pettymystä? Parempi on että niitä pettymyksiä tulee ja vanhemmat auttaa opettaan miten sitä sitten käsitellään.

    Monet esim. kaupassa haluaa välttää sen haloon, mutta itse oon kyllä nostanut hattua niille vanhemmille jotka ihan vaan sitten antaa huutaa pettymystään. Mä oon itse napannut siskonpojan kainoloon, todennut mummulle et tee sä loput ostokset mutta älä vaan osta sitä mitä halus, me mennään pihalle. Sain vähän katseita kun kannoin kirkuvaa lasta ulos kaupasta, mutta olin jo useamman kerran sanonut ja antanut viimeisen varoituksen. Tän jälkeen ei oo kukaan siskon lapsista enää mun kanssa kaupassa pöllöillyt.

    Ikävältähän se tuntuu kun toinen pettyy ja itkee, mutta kaikkea ei vaan voi antaa periksi. Ei siitä tuu kasvatuksellisesti mitään jos saa aina kaiken periksi ja ikinä ei pety. Se vaan ei ole elämää.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 39
Tykkää jutusta