Onko häpeällistä myöntää käyvänsä terapiassa?

*Sisältää mainoslinkkejä

Olen viimeisten vuosien aikana käynyt enemmän tai vähemmän terapiassa. Musta terapia on ihanaa ja meidän kaikkien olisi hyvä käydä vaikka kerran vuodessa päästelemässä ulos asioita, mitkä ei aina tule käsitellyksi omassa elämässä ollenkaan. Viime kesänä lähestulkoon pakotin Juuson pariterapiaan. Meillä ei sinänsä ollut mitään ongelmaa, mutta halusin käydä siellä ennalta ehkäiseäkseni tilannetta kun meille syntyy kolmas lapsi. Se oli todella hyödyllistä, koska sain vastauksen moneenkin asiaan vuosien varrella. Vaikka me keskustelemme paljon on aivan eri asia, kun vieressä on joku ammattilainen johdattelemassa keskustelua ja viemässä sitä ”oikeille raiteille”. Kaksin keskustelu menee helposti siihen -kun sää et koskaan ja -kun mää oon ainut kuka. Terapiassa on myös jotenkin sellainen maaginen tunnelma ja sielä ollaan paljon avoimempia kun kotona. Sanotaan niitä asioita mitä toinen on halunnut kuulla vuosia. Monelle kauan vaivaamalle asialle saattaa löytyä hetkessä selitys.

 

Jos puhutaan vaikka parisuhteesta, niin siinä vaiheessa kun ”peli on jo menetetty” niin aina se terapiakaan ei auta. Meillä se oli vaan plussa ja saatiin siitä paljon apuja, jotka kantaa edelleen tänä päivänä. Mulla on aina sellaisia kausia omassa elämässä kun menee tosi hyvin tai sitten on sellainen kamala paine ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Hetki sitten oli juuri sellainen näiden valvomisien suhteen ja olin lähellä menettää järkeni. Ystäväni suositteli mulle ratkaisukeskeistä psykoterapiaa. Jo sana psykoterapia kuulostaa ainakin omaan korvaan siltä, että joku on pahasti vialla, mutta ei se aina niin tarvi olla.

Kävin vuosia takaperin pelkässä psykoterapiassa ja ne hetket oli aivan huippuja. Joskus on hyvä mennä oikein syvälle itseensä ja oppia tuntemaan niitä omia elämän toimintamalleja ja miettiä voisko joskus jotain  muuttaa. Olen aina ollut hyvin ehdoton ja silloin sain apua siihen. Tämä missä nyt käyn keskittyy siihen, että koitetaan saada niihin ongelmiin ratkaisua. Terapeutti kuuntelee niitä sun omia ajatuksia ja kaivelee sieltä niitä vastauksia, mitä oot jo usein alitajuisesti päättänyt.

Jokainen meistä tarvitsee välillä sitä omaa aikaa. Ainakin meillä sitä on vaikea välillä järjestää, mutta nyt ollaan perheenä keskitytty siihen että mamma saa levätä.

RKpsykoterapia on auttanut todella paljon, vaikka en ole sielä käynyt kun muutaman kerran. On ihanaa saada vähän oman elämän solmuja auki ja päästä puhumaan jollekkin kuka sinua kuuntelee. Se vielä että kun sinua kuunneellaan ja saat niihin sun ongelmiin ratkaisun tai ainakin suuntaa. Musta on hienoa sanoa että käyn terapiassa säännöölisen epäsäännöllisesti. Sekin kertoo siitä että haluan eteenpäin ja olen tehnyt asialle jotain. En ole koskaan hävennyt sanoa sitä ääneen ja voin todella suositella sitä ihan jokaiselle. Aina käynnin jälkeen on sellainen ”uusi alku” fiilis ja se on mahtavaa.

Moni sattaa pitää terapiaa kalliina, mutta se on aina sen arvoista. Kalliimmaksi tulee esimerkiksi avioero tai rikkoitunut perhe. Elämässä on hirveän tärkeää keskittyä siihen omaan elämään ja sen sisältöön. Niinkuin usein joitain saamiani kommentteja lukiessani mietin, että voi kuinka hän olisi onnellisempi ja keskittyisi siihen omaan elämään, huolehtimatta vaikka minun asioistani. Kuka saa hyvän mielen pahoittamalla toisen mielen? Vaikka puran tänne myös niitä oman elämän ei aina niin positiivisia asioita, niin samalla prosessoin  niitä asioita ja koitan keksiä ratkaisun, mikä olisi mulle tai meille parempi vaihtoehto. Vertaistuki on mulle todella tärkeää.

Olin lasten kanssa yksin pari päivää, kun Juuso oli työ reissussa ja oon epätoivoisesti koittanut siivota ja pyykätä, että pakkaaminen kohti Berliiniä onnistuisi niin että kaikki tavarat löytyisi helposti ja että päästäisiin palamaan puhtaaseen kotiin. Vielä en ole edes avannut matkalaukkuja, mutta tässä on hyvin pari päivää aikaa ja mulla ei ole nyt mitään sovittua ohjelmaa. Lapset on just molemman päiväunilla ja Vili naapurissa leikkimässä, jotenka mulla on heti sitä omaa aikaa ja tässä lötköttelen sohvalla jalat kohti kattoa. ulkona sataa ja kuuntelen sateen ropinaa.

House of Brandonilla on nyt hurjat ALET*

Mun asu: toppi TÄÄLTÄ* leggarit TÄÄLTÄ* ja molemmat myös ALESSA.

Lue edellinen postaus: Kuivan ihon hoito

-Umppu

primebody

7 vastausta artikkeliin “Onko häpeällistä myöntää käyvänsä terapiassa?”

  1. Hienoa, kun tästä aiheesta puhutaan tai kirjoitetaan. Se tuntuu olevan niin tabu monelle. Nykyäänhän ainakin isoissa kaupungeisaa taitaa olla matalan kynnyksen terapioita, jotka ovat ilmasia. Äitini kävi ennen maksullisessa terapiassa, mutta nyt pienellä eläkkeellä käy kerran kuussa matalan kynnyksen palvelussa, jossa sairaanhoitaja toimii juttukaverina.

  2. Kiva että kirjotat tästä avoimesti! Mie olen käynyt psykologilla juttelemassa usemman kerran, mutta suositeltiin myös terapiaa. Voisikin olla hyvä käydä tulevana vauvavuotena jos tuntuu siltä :). Puhuminen vieraalle on vapauttavaa

  3. Hieno aihe! Onneksi terapiasta puhutaan nykyään avoimemmin, tässäkin asiassa Suomi tulee niin jälkijunassa, koska rapakon takana varsinkin psykoanalyyttinen terapia on ollut muotia jo 90-luvulla. Lähes kaikissa tv-sarjoissa henkilöt kävivät terapiassa jopa ruokatunnilla, mm.sinkkuelämää ym.
    Suomi on tässäkin niin takapajuinen että pitää olla vähintään hullu käydäkseen terapiassa.
    Itse olen vaikean lapsuuden vuoksi käynyt terapiassa vuosia, murrosiässä ja nyt tiiviisti aikuisiällä. Kela maksaa siitä osan koska valitettavasti sairastuin masennukseen aiemmasta terapiasta huolimatta. Mutta terapia oli minulle itsestään selvä vaihtoehto paranemisprosessiin, lääkkeitä en halunnut vaikka nekin joillekin sopivat.
    Nykyään käyn siis yksityisellä terapiassa ja maksan osan itse, mutta se raha on omaan itseensä satsaamista. Olen myös samaa mieltä että terapia tekisi kaikille hyvää jossain vaiheessa elämää!
    Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, joten miksi on edelleen niin tabu opiskella omaa mieltään kun taas kropan eteen työskentely on ihan normaalia?
    Oman terapiani myötä ymmärrän paremmin itseäni, mutta myös muita ihmisiä. Itselleni sopii vanhanaikainen analyyttinen terapia, koska koen että omat ongelmani johtuu kokemistani asioista ja niiden kautta rakentuneesta minästä. Olen myös hyvin pohtiva ihminen. Toiselle sopii taas toisentyyppinen terapia.
    Nykyäänhän on tullut enemmän näitä elämäntapavalmentajia ja mentaalivalmentajia, mutta itse haluaisin ja toivoisin että niistä huolimatta uskallettiin puhua ihan avoimesti myös psykoterapiasta sen oikealla nimellä.

  4. Se on kyllä hämmentävää, että miten edelleen terapia on on tabu ja siitä puhuminen saattaa jopa pelottaa. On tosi tärkeää, että näistä puhutaan!

    Itselle terapiassa käyminen oli pelastus! Vaikka en käynyt kuin noin 7 kertaa niin silti se avasi ihan älyttömästi lukkoja ja opin pohtimaan omia toimintatapojani, että voisiko jotain muuttaa, jotta voisin paremmin.

    Kyllä ehdottomasti hakeudun terapiaan, jos tuntuu että tarvitsen taas ammattilaisen apua.

    http://tuhatlausetta.blogspot.fi/

  5. Tämä tabu johtuu myös asenteista, eli ”luullaan että pitää olla pahasti vikaa päässä/hullu” jne: mitä sitten vaikka olisikin pahasti vikaa päässä? Kukaan ei ajattelisi syöpäsairaasta että on se hullu kun käy hoidossa. Toisin sanoen kun terapian tabuasema johtuu siitä että se liitetään mielenvikaisuuteen, ja se taas on häpeällistä. Vaikka useimmat mielenviat johtuu huonoista vanhemmista tai muiden aikuisten tekemistä teoista, niin silti lapsi aikuiseksi kasvettuaan joutuu häpeämään itseään kun kehtasi sairastua.

  6. Olet upea nainen! Itse harvoin kommentoin mihkään blogiteksteihin, mutta pakko sulle nyt kirjoittaa että sun tekstejä on niin kiva lukea ja osaan samaistua moneen tilanteeseen itsekkin kolmen pienen lapsen äitinä..vanhin täyttää vasta kohta neljä 😀 itse myös käyn terapiassa ihan vaan juttelemassa ja pitääkseni pään kasassa.. Se on tervettä että osaa hakea apua ja nöyryys siihen! Hyvää kesää teidän Perheelle<3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 36
Tykkää jutusta